Jaa-a, voisin aloittaa aivan alusta. Eli siis lapsuudesta.
Synnyin uusioperheeseen, joka siis käytännössä ottaen tarkoittaa sitä, että äitini oli eronnut ja hänellä oli entisestä avioliitostaan 2 lasta. Sari ja Mika, jotka olivat syntymäni aikaan 16- ja 15-vuotiaita. Sen lisäksi perheeseeni kuuluivat äiti, Tuula, isä, Jouni ja 2 vuotta vanhempi sisko Jessi(ca). Sari ja Mika eivät kuitenkaan kumpikaan ymmärrykseni mukaan asuneet enää kotona, sillä Sari oli juuri muuttanut omilleen ja Mika oli huostaanotettuna jossain sijaisperheessä.
Lapsuus kului eteenpäin varsin rauhaisasti. Koko elämä oli suurta leikkiä, joka koostui siitä, että Tuula oli paha ja ilkeä (noita) ja Jouni upea ja ihana (ritari). Se oli kuitenkin vain leikkiä.
Ainakin siihen asti, kunnes vanhempani erosivat ollessani 5-vuotias. Muistan selvästi kuinka eroa edelsivät tuhannet riidat, joita käytiin sen jälkeen, kun siskoni ja minä olimme käyneet nukkumaan. Minä olen kuitenkin ollut todella huono nukkumaan niin kauan kuin muistan, joten usein heräsin nukkuumaanmenon jälkeen ja, koska tiesin mitä alakerrassa tapahtui, menin seuraamaan heidän riitelyään. Asetuin aina isän viereen istumaan, en koskaan sanonut tai tehnyt mitään, katselin ja kuuntelin vain. Muistan, että kumpikaan heistä ei myöskään koskaan sanonut mitään minulle. Hyvä jos edes huomasivat tuloani.
Noh, joskus kesällä (olisikohan ollut -97? Joka tapauksessa sinä kesänä, kun olin siirtymässä päiväkodista esikouluun) heräsin taas keskelllä yötä ja lähdin alas tarkastuskierrokselle katsomaan mitä tapahtui. Alakerrassa oli valot päällä, mutta missään ei näkynyt ketään eikä mitään ääniäkään kuulunut. Menin keittiöön ja näin kellariin johtavaan oven olevan auki. Laskeuduin portaat ja löysin sieltä Jounin itkemästä ja puhumasta kasettinauhurille. Hän oli aivan umpihumalassa ja höpötti nauhuriin, jotain sen tyylistä, että "rakastan sinua ja olet minulle kaikki ja anna anteeksi". Myöhemmin sain kuulla nauhan olleen tarkoitettu Tuulalle, mutta ei kai koskaan tainnut päätyä hänen käsiinsä. Ero oli varsin pikainen ja muutaman päivän jälkeen Jouni oli pakannut kaikki tavaransa ja muuttanut Tampereelle pieneen yksiöön.
Jäimme Jessin ja Tuulan kanssa kolmestaan asumaan suureen omakotitaloon Niinisaloon. Siskoni aloitti ala-asteen 2. luokan syksyllä ja minä eskarin. Kolmen kuukauden kuluttua erosta, meillä alkoi käydä uusi tuntematon mies, Ismo, Tuulan "ystävä". Ismo kävi meillä ehkäpä muutaman kuukauden ja talvella muutimme Sampolaan, Poriin Ismon kerrostalokaksioon. Sampola oli varsin levotonta seutua, siellä asui kaikennäköisiä yhteiskunnasta syrjäytyneitä ja syrjittyjä, kuten entisiä linnakundeja ja muita rikollisia, narkkareita, maahanmuuttajia, työttömiä ja köyhiä. Siskoni aloitti uuden koulun ja minun olisi toki pitänyt mennä esikoluun, mutta Tuula ei vaivautunut ilmoittamaan minua minnekään, joten jäin yksin kotiin.
Muuton jälkeen kaikki oli muuttunut. Elämä ei tuntunut enää miellyttävältä leikiltä, vaan pikemminkin läpipääsemättömältä helvetiltä. Äiti, joka ei koskaan ollut tuntunut äidiltä, oli näyttänyt todelliset kasvonsa ja väkivalta kukoisti meidän uusioperheessämme. Minä, jolla ei ollut mahdollisuutta paeta kotioloja edes kouluun, sain suurimman osan siitä niskaani. Yleensä Tuula ja Ismo lähtivät aamulla ehkä 9-10 aikaan kaupungille ja jättivät minut yksin kotiin. Siskoni tuli joskus 3 aikaan koulusta eli vietin usein viidestä kuuteen tuntia tyhjässä kerrostaloasunnossamme. Olin tosiaan jopa 6-vuotias.
Yksin ollessani sain toki tehdä mitä huvitti, kuten opetelle soittamaan Ismon kitaraa (en muuten koskaan oppinut), mistä sain kyllä usein selkääni, koska kitara oli mennyt epävireeseen räpellykseni takia, katsella tv:stä mitä huvitti, luin myös paljon kirjoja. Toki leikin myös paljon. Tein myös jotain sellaista, mitä en usko kovin monen 6-vuotiaan tekevän (ainakin toivon niin). Istuin usein keittiömme lattialla leipäveitsi kädessäni, painaen sitä vatsaani vasten ja toivoin joskus pystyväni työntämään sen syvälle sisääni ja katselevani, kuinka veri pulppuaisi haavasta. Minä todella halusin kuolla. Ensimmäisen kerran silloin 6-vuotiaana, yksin kerrostalokaksiossa, kaipasin pois täältä, halusin pois tästä kaikesta.
Yksinäisyys oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin se, että Tuula ja Ismo olivat kotona. Kun he olivat paikalla, sain pelätä koko ajan. Yksikin väärä sana tai teko riitti takaamaan vähintään yhden lyönnin Tuulalta. Aina ei tarvittu mitään syytäkään. Ja aina pelkkä kädellä lyöminen ei riittänyt, joskus Tuula loi muilla esineillä, toisinaan sitä lensi hivenen kovemmalla vauhdilla päin seinää Ismon matkaan saattamana. Tai no lensi ja lensi, mutta ainakin vauhdilla.
Fyysinen väkivalta ei koskaan ollut kuitenkaan pahin osuus idyllisessä perhe-elämässämme, sillä sitä oppi sietämään. Myöhemmin siitä oppi jopa nauttimaan ja haluamaan ja lähes odottamaankin sitä. Pahinta oli henkinen väkivalta. Se mitä Tuula teki päälleni, itsetunnolleni, tahdolleni ja koko olemukselleni oli liian paljon käsiteltäväksi niin nuorena. Sen asian ymmärtäminen, että oma äitini vihasi minua oli liian paljon kestettäväksi, koska en voinut käsittää miksi. Mitä olin tehnyt, mikä minussa oli vikana kun en kelvannut omalle äidilleni, vaikka kuinka yritin, lopputulos oli aina sama. Äitini pilkkasi ja haukkui minua aina suuttuessaan. Hän käytti joskus sellaisia sanoja, joita en ymmärtänyt, mutta joiden merkityksen selvitin sanakirjasta mm. huora. Joskus, kun sanoin Tuulalle tekeväni itsemurhan, hän sanoi, että päädyn helvettiin, mutta sinnehän olen joka tapauksessakin matkalla. Tietysti Tuula oli myös kärkkäänä kertomassa kuinka typerä, lihava ja ruma olenkaan.
Pian muutimme paremmalle asuinalueelle, lähemmäs Porin keskustaa. Minä aloitin ensimmäisen luokan Herralahden ala-asteella ja Jessi aloitti 3. luokan samassa koulussa. Sain kavereita ja koulu sujui ilman ongelmia. Kotielämä sen sijaan ei. Se pysyi aivan yhtä paskana kuin Sampolassakin.
Kerrostalomme viereisessä rapussa asui minua vuoden vanhempi poika ja hänen saman ikäinen kaverinsa naapurikerrostalossa. He kävivät eri koulua kuin minä, mutta puolet koulumatkastamme oli sama. En tiedä miten tai miksi he oikein iskivät silmänsä minuun, mutta juuri muuta ei tarvittukaan, kunnes olin kiusattu. Sen jälkeen elämä kävi suorastaan helvetin kurjaksi. Koulumatkat olivat pelottavia, kotona ei uskaltanut olla, ainoastaan koulu oli turvallinen paikka, mutta sielläkään ei saanut viettää rajattomasti aikaa. Joskus kolumatkalla kiusaajapoikani yrittivät työntää minua pirullisen syvään ojaan ja muistan, kuinka paniikissa olin, sillä tiesin, että saisin Tuulalta selkääni, jos menisin kotiin märillä vaatteilla. Onneksi, joku tyttö tuli auttamaan minua ja pojat lähtivät karkuun. Olin luvattoman kiitollinen, mutta yhä niin paniikissa, että en saanut sanaa suustani. Kiitos siis sille tuntemattomalle tytölle, vaikka eipä se taida näinkään oikein perille mennä :D No joo. Aina ei kuitenkaan ollut ketään auttamassa. Muistan kuinka kerran lähdin juoksemaan poikia pakoon ja piilouduin kerrostalomme kellarikerrokseen. Lysähdin johonkin nurkkaan ja jäin sinne itkemään. Pojat kuitenkin löysivät minut sieltä ja ryhtyivät ahdistelemaan minua. Muistan kuinka rimpuilin ja yritin päästä pois, koska olin niin kauhuissani. Yritin potkia minua pidellyttä poikaa, mutta se vain pahensi tilannetta ja he ryhtyivät potkimaan takaisin. Olinpa tietysti helppo kohde, koska heitä oli 2 ja he olivat muutenkin minua isompia, koska olen aina ollut tällainen pikku kääpiö. En edes muista kuinka pääsin pois, mutta joka tapauksessa jotenkin selviydyin kotiin. Muistan kuinka itkin hillittömästi ja menin selittämään Tuulalle, joka makasi sägyllään lukemassa, kuinka minua kiusataan. Tuula vain totesi, että älä sano niille mitään, kyllä ne siihen sitten jossain vaiheessa kyllästyvät. No enpä tainnut koskaan sanoa niille sanaakaan, mutta se tuntui vain pahentavan kiusausta. Lopulta minun oli pakko kertoa asiasta koulussa, josta sitten otettiin yhteyttä ko. poikien kouluun ja kiusaaminen saatiin loppumaan tai ainakin niin lieväksi, ettei se enää haitannut erityisemmin.
Ala-aste sujui näissä merkeissä neljänteen luokkaan asti. Silloin muutimme Kankaanpäähän, koska mummuni oli sairastunut ja pappani ei pärjännyt kotona yksin ilman hänen apuaan. Tämän takia heidät kummatkin oltiin siirtämässä vanhustenkotiin. Se ei jostain syystä sopinut Tuulalle ja hän halusi hoitaa heitä, kunnes mummu olisi taas kunnossa. Minulle ja Jessille se tiesi siis koulun vaihtoa. Sain Kankaanpäästä ensimmäisen aivan todellisen, oikean ystävän (olihan minulla Porissa ollut kavereita, mutta ei oikeastaan kunnon ystäviä). Hänen nimensä oli Sara. Kouluni meni hyvin, lukuun ottamatta lievää häiriköintiä.. Numerot olivat siis muuten hyviä, mutta käytösnumero taisi hieman pudota.
Sara oli minulle silloin lähes kaikki kaikessa. Häneltä sain täydennystä rikkinäiseen perheeseeni. Hänen äitinsä oli äärettömän ihana ihminen ja koko hänen perheensä otti minut niin avoimesti vastaan, että tunsin todella kuuluvani jonnekin. Kyllähän minulla oli isä, jota silloin rakastin ja sisko, joka oli tärkeä. Jouni ei osannut kuitenkaan tukea minua ja Jessi oli liian hyvin omien ongelmiensa saartama, jotta hän olisi kyennyt auttamaan tai tukemaan. Usein hän purkasi omia tunteitaan minuun ja tunsin sen jälkeen oloni entistä huonommaksi, riittämättömämmäksi ja paskemmaksi. Silloin aivan todella toivoin usein hänenkin vain kuolevan ja jättävän minut rauhaan. Mutta tosiaan, Saralta ja hänen perheeltään sain mallia sellaiseen elämään, joka oli tavoittelemisen arvoista. He olivat kaikkea sitä, mitä meidän perheemme ja minä emme kyenneet olemaan. He olivat avoimia, rehellisiä, myötätuntoisia, huumorintajuisia, kaikin puolin niin täydellisiä minun silmääni. Rakastin heitä kaikkia ylettömästi ja toivoin usein, että olisin syntynyt sellaiseen perheeseen tai, että omani olisi kuollut ja Saran äiti olisi jostain mysteerisestä syystä halunnut adoptoida minut. Hah.
Kaksi vuotta minä ja Sara olimme erottamattomat. Kuitenkin, en tiedä tarkalleen ottaen minkä takia, Sara alkoi muuttua ala-asteen lopulla. Hän halusi pyöriä sellaisissa porukoissa, joissa minä en viihtynyt, valehteli, pilkkasi ja ivasi minua usein jopa päin näköäni ja usein minusta tuntui, että hän häpesi minua. Hän lakkasi olemasta kaikkea sitä, mitä halusin. En tahtonut nähdä omaa peilikuvaani häntä katsoessani. Näin vain valehtelevan, pelkäävään, ilkeän pikkutytön sovittamassa itseään epämieluiseen muottiin. En voinut ymmärtää hänen käytöstään, koska hänellä oli kuitenkin niin ihana perhe. (Tai no isäsuhteessa oli ongelmia, mutta Sara ei ollut koskaan edes asunut isänsä kanssa ja hänellä oli loisto isäpuoli.) En enää kyennyt löytämään mitään jäämisen arvoista Kankaanpäästä. Kotiolot olivat paskat, kaverisuhde hajoamassa..
Tiesin, että 12-vuotiaana saan itse päättää kummallako vanhemmallani asun ja niinpä muutin Jounille kuudennen luokan jälkeen. Tuula ei ollut erityisen tyytyväinen päätökseeni, mutta ei jaksanut nostaa siitä sen suurempaa ongelmaa. En ollut ehtinyt kauaa asua Jounin kanssa, kunnes tajusin, että hänelle pyhittämäni pilvilinnat olivat vain lapsellisen naiiveja valheita. Jouni ei ollu ihailtava, hän oli säälittävä ja heikko alkoholisti. Toiveeni siitä, että olisin vihdoin saanut kokea normaalia perhe-elämää, musertuivat pikku hiljaa jokaisen pettymyksen myötä. Joskus Jouni oli sammuneena keittiön pöytään, yhä viinapullo kourassaan, kun heräsin lähteäkseni kouluun. Jouluaatonkin hän oli humalassa. Joka ilta hän oli enemmänkin vähemmänkin humalassa tai hiprakassa. Alkoholistiuden olisin vielä ehkä kyennyt kestämäänkin alkupettymyksestä selviämisen jälkeen, koska Jouni ei kuitenkaan koskaan ollut väkivaltainen.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Kerran, ei kovin kauaakaan sen jälkeen kun olin muuttanut Jounille tapahtui jotain, joka katkaisi sen kamelin selän. Ja nyt muistakaa, että olin yhä 12-vuotias! Eräänä iltana, Jouni oli hyvin humalassa, hän sammalsi silmät puoliummessa hourjuen jotain. Olin kaiketi vihainen ja yritin motkottaa hänelle hänen juomisestaan tai jostain. Jouni nauroi ja tuli aivan lähelleni, sitten hän ryhtyi hyväilemään toisella kädellään rintojani (vaatteiden päältä siis). Olin järkyttynyt ja työnsin hänet kauemmas. Kielsin häntä tekemästä enää niin ja käännyin lähteäkseni pois. Jouni nauroi uudelleen ja sanoi "hei, älä viitsi beibe aina olla noin vihainen" ja läimäytti persettäni kädellään. Tiedän, että asiaa lieventää hieman se, että hän tosiaan oli humalassa, mutta ei se silti ole mikään tekosyy tai oikeutus sille. Sama ei toistunut koskaan, mutta se sai silti inhoni nousemaan Jounia kohtaan ylipääsemättömäksi. Asiaa vaikeutti vielä entisestään se, etten voinut oikein puhua siitä kenellekään. Yritin kyllä kertoa Jessille, mutta hän sanoi sanatarkalleen näin: "älä kerro, en mä halua kuulla. Haluan ajatella edes toisen vanhempani olevan normaali". No asian kieltäminen ja maton alle lakaisu, siltä ainoalta ihmiseltä, johon luotin edes jossain määrin, tietenkin vain syvensi sitä inhoa ja pahaa oloa. En voinut siitä oikein kenellekään muullekaan kertoa.
Tuulan luokse paluukaan ei oikein miellyttänyt, enkä olisi oikeastaan enää voinutkaan, koska meidän välimme olivat menneet poikki vain hetkeä aiemmin. Tarkalleen ottaen 2.-3.1.2005. Ei vittu ole todellista, että muistan jopa tarkan päivämäärän :DD, no okei muistan sen siitä, että olin ollut Kankaanpäässä viettämässä uutta vuotta, mutta se sitten vähän kusi siinä 2.1. Eli kaikki lähti siitä, että minulla ja Jessillä oli riitaa illalla. En muista enää mistä, mutta Jessi joka tapauksessa veti minulle bitch slapin ja, tällaine itkupilli kun olen, ryntäsin vessaan nyyhkimään. Tuula ilmeisesti kuuli minun itkevän ja tahtoi kai hetken leikkiä hyvää äitiä tai sitten vaihtoehtoisesti päästä osingoille minun kiusaamisestani. Joka tapauksessa hän tahtoi päästä vessaan pissalle. Tai siis niin hän väitti. En tosin usko sen olevan koko totuus. No, en suostunut kuitenkaan avaamaan ovea (huonoja kokemuksia kun on tuosta Tuulan äidillisestä lohduttamisesta). Sitten Tuula yritti avata vessan lukkoa ruuvimeisselillä, mutta sain pidettyä oven kiinni. Lopulta hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän alkoi uhkailla minua oven takaa. Uhkailu alkoi ensin siitä, että saisin selkääni ja etenivät siitä siihen, että Tuula kielsi minua koskaan enää tulemasta hänen kotiinsa ja, ettei hän enää koskaan haluaisi nähdä naamaani. Uhkailu saavutti lopulta sen pisteen, että oven toiselta puolelta alkoi sadella tappouhkauksia ja Tuula hakkasi ovea ruuvimeisselillä.
Ei siis ihan heti tullut jostain syystä mieleen avata ovea, ah ja voi niin rakkaalle, äidilleni.
Tuula lähti sitten yläkerran vessaan (Jessi ja Tuula asuivat kerrostalossa, mutta olivat muuttaneet alimpaan kerrokseen, koska Tuula oli 30 vuoden tupakoinnin jälkeen niin huonossa kunnossa, että oli vaarassa saada astmakohtauksen joutuessaan nousemaan portaita heidän entiseen asuntoonsa ylimpään kerrokseen). Minä olin totaalisessa sokissa ja tahdoin vain pois. Pakkasin nopeasti tavarani ja lähdin keskellä talvista yötä painelemaan pihalle. Tuula soitti perääni poliisit, joita sitten juoksin pakoon varmaan pari tuntia. Tuula oli soittanut myöskin Jounille, joka soitti minulle humalassa ja käski painua takaisin Tuulalle. En kylläkään noudattanut hänen neuvoaan. Piileskeltyäni puskissa ja puistoissa olin itkenyt silmäni turvoksiin, vaatteeni olivat märät lumessa rämpimisestä ja käteni ja jalkani tunnottomina kylmästä. Vihdoin Jessi soitti ja sanoi, että Tuula oli lähtenyt pois asunnosta. Kello oli varmaan 2 yöllä ja tiesin, etten voisi koko yötä ravata ulkona. Olisi vielä 5 tuntia siihen, että edes yksikään kauppa aukeaisi. Menin siis muutaman tunnin paniikin omaisen, mitättömän, hyödyttömän säntäilyn jälkeen takaisin ja telkeydyin Jessin huoneeseen. Tuula tuli kohta takaisin ja yritti ängetä itseään huoneeseen. Hän ei ollut vihainen, eikä suurimmaksi osaksi siitä syystä jaksanut todella väkisin tulla sisään vaan tyytyi "huolestuneena" kysymään oven toiselta puolelta minulta, että oliko minulla lapasia mukana. (Siis mitä helvettiä, aivan kuin olisin ollut iltalenkillä?!? "Oi, olen pahoillani äiti, mutta unohdin siinä hässäkässä, kun mietin hakkaatko minut ruuvimeisselillä kuoliaaksi vai murskaatko vain kalloni päin seinää, ottaa lapaset mukaani.") En ole sen jälkeen nähnyt Tuulaa kertaakaan ja olen usein miettinyt jäävätkö hänen viimeisiksi koskaan osoittamikseen sanoikseen minulle todella "Oliko sinulla lapaset mukana?".
Taidan jatkaa uuteen juttuun tätä, koska tästäkin tuli jo niin pitkä, etten jaksa edes lukea kokonaan.
